Julkaistu Turun Sanomissa 28.1.2025
Raitiotiekeskustelu käy taas Turussa kuumana, kirjoitti Jonne Tuominen (TS mielipiteet 15.1.). Olen täysin samaa mieltä ja hyvä, että keskustellaan.
Siitä olen kuitenkin täysin eri mieltä, kun hän toteaa, että raitsikan vastustamiseen käy mikä tahansa tunnepohjainen argumentti, jolla ei tarvitse olla todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Tunnepohjalta juuri raitiotien rakentamista perustellaan, kuten että raitiotie olisi eduksi imagolle, raitsikka olisi ympäristöystävällinen ja mukava matkustusmuoto.
Näissä hötöissä ei tarvitse pohtia rakennustöistä aiheutuvia ympäristöpäästöjä, ei raitsikan suurempaa sähkönkulutusta verrattuna sähköbusseihin, ei syöttöliikenteen aiheuttamia pidentyviä matkustusaikoja, joiden kanssa tuskaillaan niin Tampereella kuin Länsimetron myötä Espoossa (HS 15.1.).
Tuomisen kirjoituksessa tunnepohjaisiksi argumenteiksi lasketaan liian kapeat kadut, savipohja, muinaisjäännökset, kaupungin siirtyminen toiseen paikkaan ja että rahoja tarvittaisiin muualla. Eikö nämä ole juuri niitä faktoja, joiden perusteella raitsikkapäätös pitää tehdä?
Tunteella ei ole sijaa, jos mittanauha kertoo reitin varrella olevien katujen kummallakin puolella olevien talojen väliseksi etäisyydeksi kapeimmillaan alle 20 metriä. Tällaisia kohtia on sekä keskustassa että Kupittaalla. Jokainen voi laskea, paljonko molemmin puolin jalkakäytävät, pyörätiet, autokaistat ja raitsikkalinjat vaativat tilaa.
Alaspäin on savea enimmillään ainakin 60 metriä, monessa paikassa keskustassa 30 metriä. Reitin varrella olevat talot ovat herkkien paalujen päällä. Tunnetta enemmän tarvitaan rahaa, kun kiinteistöt joutuvat kaivausten aiheuttamien vaurioiden jälkeen korjaamaan talojensa paalutuksia. Puhumattakaan raitiotien sähköimpulssien elektrolyysistä rakennusten teräspaaluissa.
Uskaltaako kukaan arvioida, paljonko vuosien varrella tarvitaan verorahoja kiskojen vieressä saveen painuvien katutasojen nostamiseen?
Arkeologisista kaivauksista on laskettu selvittävän parin metrin kaivauksilla, mutta tietääkö kukaan, miten syvälle pitää mennä, ennen kuin kaikki kulttuurihistorialliset löydöt on tehty? Kokemusasiantuntijana voin kertoa, etteivät kustannukset lopu lusikalla ja pensselillä kaivamiseen. Löytöjen tutkiminen, johtopäätösten tekeminen ja konservointi vievät vuosia kaivausten jälkeen!
Uskallan väittää, että löytöjen säilytys edellyttää uusien varastotilojen rakentamista. Nämä kustannukset perinteisesti siirretään vaivihkaa muille kustannuspaikoille pois rasittamasta raitiotien kustannuksia.
Kaupunki tuskin on siirtymässä mihinkään, mutta oikeudenmukaiselta ei tunnu sekään, että kaupunkikehitystä suositaan raitiotielinjan varrelle. Joustavia bussilinjoja tarvitaan joka tapauksessa. Kivijalkaliikkeiden omistajien tunteista sen sijaan on kysymys, kun kaupankäynti pysähtyy rakennustöiden aikana ja lisää kuoliniskuja toiminnoille.
Vaikeinta on ymmärtää väitettä, että investointiin tarvittavien rahojen käyttö olisi tunnekysymys. Ensinnäkin niitä rahoja ei ole olemassa eikä varmaa lupausta valtionosuudesta. Varmaa kuitenkin on se, ettei kukaan tiedä, mitä tämä kaikki tulee maksamaan.
Turku on hyvä aloittamaan hankkeita uskolla alhaisiin kustannuksiin, todellisuus valkenee myöhemmin. Logomo siltoineen on tästä esimerkki. Jos jo nyt epäillään laskelmissa olevan satojen miljoonien epävarmuutta, voi kysyä, mikä on kunnallisten päättäjien, virkamiesten ja vaaleissa äänensä antavien kaupunkilaisten vastuu.
Tunnekysymys ei myöskään ole Turun ja Tampereen infrahankkeita vertailtaessa kaupunkien kolme täysin erilaista kaupunkisuunnittelun perustekijää: kaupunkirakenne, maaperä ja historia. Siis geografia, geologia ja arkeologia. Nämä ovat kaupungeissa täysin toisistaan poikkeavat.
Näiden vertailujen perusteella voi sanoa, että raitiotien rakentaminen Turkuun on yhtä järkevää ja taloudellisesti kannattavaa kuin ruotsinlaivojen sataman rakentaminen Tampereelle.
